Have Yourself a Merry Little Christmas

Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan. Ja rintoihin. Kuusetkin vielä kirkkaasti luovat loistoaan. Viikonloppu meni mukavasti joulutohinoissa, ja sama meno jatkui eilen. Tuskin tilanne ennen tapaninpäivää hirvittävästi rauhoittuukaan.

Lauantaina olimme Tampere-talossa kuuntelemassa raskaita joululauluja Ennin sekä äitini ja hänen miehensä kanssa. Komia oli konsertti, joskin Enni taisi kuvailla ainakin osaa kappaleista "sellaiseksi räminäksi". Noh, makunsa kullakin; ehkä minäkin voin vastavuoroisesti joskus uhrata elämästäni pari tuntia vaikka Club for Fiven joulukeikalle, vaikka multa puolestaan puuttuu täysin siihen musiikkiin vaadittava aivokapasiteetti. Jos olisin tekniikan ihmelapsi, loisin tähän kyselylomakkeen "Club for Five vs. Raskasta Joulua", mutta koska en ole, niin gallup täytynee toteuttaa kommenttikentän kautta. Siis, kumpaa joulukonserttia kuuntelemaan mieluummin? Vastaukset kommentteihin.

 

Illalla konsertin jälkeen olimme pyytäneet sekä mun että Ennin porukat meille iltaglögille. Ajattelimme että ehkä tulevan mukelon isovanhempia on hyvä edes hieman tutustuttaa toisiinsa, jotta siellä tiedetään kuinka arveluttavassa paikassa lapsenlapsi milloinkin vierailee. Ilta sujui yllättävän leppoisasti ja mukavasti, ja olimme ehtineet kuusenkin pystyttää valmiiksi joulutunnelmaa tuomaan jo ennen konserttia. Kymmenen maissa Enni kyyditsi viimeiset vieraat kotiinsa hyvissä tunnelmissa. 

Taas on serbialainen joulupuu varastettu. Eikun rakennettu.

Enni bongasi meille viikonloppuna yhteisen joululahjan Facebookin kirppisryhmästä, ja osti AngelSounds kotidopplerin, jolla voi kuunnella sikiön sydänääniä kotioloissa.

Kotidopplervempain

Aika mielenkiintoinen vekotin tuo tuntui olevan; geeliä mahan päälle, kuulokkeet korville (laitteeseen saa kahdet kuulokkeet kerrallaan) ja etsimään ääniä. Kesti useamman minuutin ajan ennen kuin oikeanlainen kovatahtinen jumputus löytyi, mutta lopulta ääni kuului oikein selvästi. Laite vaatii selvästi ammattimaisen käyttäjän, sillä Enni ei ääniä meinannut saada kuuluviin ennen kuin minä tartuin puikkoihin. Tai sitten Aga halusi tehdä isin erityisen iloiseksi ja väisteli Ennin etsimisyrityksiä. Sattumasta ei voi olla kyse ;) 

Raskausviikoissa mentiin ääniä ensimmäistä kertaa kuunneltaessa 13. viikon lopulla. Seuraava neuvola Ennillä on vasta tammikuun puolivälissä, joten ihan hauska laitteella on väliviikkoina muutaman kerran tarkistella että pompotus kuuluu. Näppärä vekotin, joskin nimi ja ulkonäkö ovat hieman korneja. Vaikuttaahan tuo nyt ihan lelulta. Isiä vakuuttaisi enemmän hieman ammattimaisemman näköinen vekotin, jonka nimi voisi olla vaikka FetusHeartbeatSounds FHTX03-C Deluxe, tai jotain muuta teknisemmän kuuloista.

Nyt hetkeksi keskittymään joulun viettoon (vaikka itsehän toki joudun vielä aattoaamuksi töihin). Kirjoitukset jatkunevat ensi viikonloppuna. Oikein rauhallista ja mukavaa joulua kaikille lukijoille! :)


 

Hallowed Be Thy Name AGA

Viimekertaisen ultrapläjäyksen tienoilla kerroimme raskaudesta vihdoin myös tuleville isovanhemmille. Kaikki taisivat olla suhteellisen innostuneita, eikä oikeastaan mitään epäilyn ääntä ollut havaittavissa. Anoppi tosin alkoi kuvat saatuaan hokea "voi helvetin helvetti", mutta haluan ainakin uskotella itselleni sen olleen positiivinen helvetti. Aika näyttää.

Oma äitini totesi yllättävänkin rauhallisesti että "olipas kiva uutinen". Rauhallisuus taisi olla kuitenkin vain alkujärkytyksen aiheuttamaa, sillä jo pari päivää kertomisen jälkeen sain kuulla, että vintiltä oli pengottu jo vanhat kastemekot valmiiksi kesää varten...

Maanantaina kävimme ensimmäistä kertaa lääkärin vastaanotolla neuvolan yhteydessä. Neuvolan hoitaja piikitti mulle elämäni ensimmäisen influenssarokotteen. Ei kai tuo haitaksikaan ole; ainakaan mitään sivuvaikutuksia ei tullut. Enni tosin on ollut rokotteen jälkeen taas järjettömän väsynyt, mutta se taitaa kuitenkin olla normaalia raskausväsymystä, joka on jälleen pahenemaan päin. Hyvä että on päässyt pelkällä väsymyksellä toistaiseksi, vaikeampiakin oireita olisi voinut tulla.

Lääkärin yhteydessä jostain syystä vilkaistiin jälleen ultralla pikkuista. Don't get me wrong, en ollut pahoillani ultraamisesta - mukavahan se mukelo olisi päästä näkemään vaikka joka viikko. Ihmettelin vain, kun olen aiemmin ymmärtänyt että ultralla ei kovin montaa kertaa raskauden aikana katsella. Tästä emme kuitenkaan saaneet mitään kuvia matkaan. Eipä niissä kai alle viikon takaiseen juuri muutosta olisi ollutkaan.

Jos niskaturvotusultrassa Aga (tenavan työnimi, selitys tulossa ehkä myöhemmin) pötkötteli rauhassa paikoillaan, niin nyt oli sitten melkoinen viipellys käynnissä. Kädet ja jalat huitoivat kovaa vauhtia, ja myös kroppa pompotteli ylös-alas. Ehkä Agasta tuleekin vanhempiaan energisempi tapaus. Siihen ei tosin valtavasti vaadita. Enni ei tietenkään vielä tuntenut mitään liikkeitä, taitaapi olla vielä kuukausi tai pari, ennen kuin potkaisut alkavat erottumaan.

Huomenna olisi jälleen terapiaistunnon vuoro, ja tänään pitäisi täytellä jos jonkinlaisia taustatietolomakkeita. Kysymyksiä piisaa satamäärin, ja osa on vähintäänkin outoja, joten aikaa tuossa mennee loppuilta kevyesti. "Mikä on ikävin fantasiasi?" What?

Tässä olisi tarkoituksena arvioida asteikolla 1-6 kuinka hyvin väittämä kuvaa minua. Arvioitavia väittämiä kevyet 236kpl...

Laiska, tyhmä ja saamaton? Moraaliton ja muistiongelmainen, mutta helvetin viisas?

Ja mikäs terapia se sellainen olisi, jossa ei potentiaalisia seksitraumoja otettaisi huomioon?

 

I'm Doin' Fine, Crazy Man

Keskiviikkona poikkesimme ultrassa, jossa tsekattiin onko kaikki kunnossa, ja laskettiin verikokeiden ja niskaturvotuksen perusteella riskiluku kromosomihäiriölle. Kotikaupungissamme, jonka nyt voi paljastaa olevan Valkeakoski, ei tehdä ultria lainkaan. Meidät ohjattiin niin ollen Tampereen rautatieaseman vieressä olevaan Terveystaloon, jossa ultraus tehtiin. Olimme paikalla suunnilleen 45 minuuttia ennen meille varattua aikaa, mutta pääsimmekin vastaanotolle etuajassa vartin odottelun jälkeen.

Oma sydän pamppaili luultavasti samaa tahtia mukelon sydämen kanssa (154 kertaa minuutissa). Ultrauksen tehnyt kätilö ei alkuun sanonut juuri mitään, ja kun ääniäkään ei tahtonut kuulua, pelkäsin jo pahinta. Lopulta sydämen pompotus löytyi ja oli varsin normaali.

Hienot kuvat saimme mukelosta mukaan, ja niskaturvotuksen (0,68mm) ja verikokeiden tuottama riskiluku kromosomihäiriöön oli pienin mahdollinen 1:100000. Kaikki oli siis paremmin kuin hyvin, ja lähdimme ultrasta onnesta soikeina kotiin. 12. raskausviikko alkaa olla takanapäin, ja emme ole enää salailleet asiaa juurikaan. Olo on huomattavasti helpottuneempi kuin aiemmin.

Muksu oli hieman päiviään suurempi, ja köllötteli tyytyväisenä paikoillaan lähes koko ultrauksen ajan.

Raajat ja kasvot erottuvat jo mukavasti.

Sormia näyttäisi ainakin oikeassa kädessä olevan viisi kappaletta. Muuten hän näyttää tässä vaiheessa lähinnä pieneltä paholaiselta. Ihan kuin kuvassa roikkuisi sätkäkin suupielestä.

Terävä on pikkuisen nenänpää.

 

Jännää pukkaa

Heippa taas,

olemme parhaillaan lähdössä Ennin kanssa ensimmäiseen varsinaiseen ultraan. Matkalla poikkeamme Ikeaan nopeille ostoksille ja lihapullille, ja klo 15:00 on Tampereen Terveystalolla aika ultraukseen.

Jännitys on käsinkosketeltava. Mitä jos sikiö ei olekaan elossa? Mitä jos niskaturvotusarvot viittaavat johonkin kromosomihäiriöön? Mitä jos sitä, mitä jos tätä... Kysymyksiä tulvii mieleen enemmän kuin aivojen kapasiteetti pystyy käsittelemään. Järki sanoo, ettei noille mitään voi jos vikaa on ollakseen, mutta eipä tuo järkeily tunteita tasaa kuitenkaan yhtään sen enempää.

Päivän toinen jännityshetki on illalla. Jos kaikki on kunnossa, olisi tarkoitus kertoa tilanne tuleville isovanhemmille iltateen äärellä. Miten he suhtautuvat uutiseen? Ihmettelevät varmaankin oliko lapsi suunniteltu. "Onko teillä varaa siihen?" lienee oman äitini toinen kysymys. Toivottavasti pieni innostuksen puuskakin jostain suunnasta ilmaantuu.

Nyt on kaikki peukut ja ukkovarpaat pystyssä - toivottavasti kaikki on kunnossa.

Se näkyy sittenkin

Tänään siirryttiin 12. viikolle raskaudessa, ja perinteiseen tapaan nappasimme aamulla kuvan Ennin masusta. Aiempina viikkoina mitään selkeitä muutoksia ei ole näkynyt, mutta nyt pienoinen kumpu oli muodostunut. Enni väitti sen olevan turvotusta, mutta sanokoon mitä sanoo, minä väitän että se on sen luokan turvotusta että se ei ennen kesäkuuta siitä laske.

Väittävät että tämän viikon pitäisi olla viimeinen suuremman keskenmenoriskin viikko raskaudessa. Ehkäpä sitä kohta voi olla hieman avoimempi tilanteesta - varsinkin jos peittely ei kuitenkaan onnistu. Ainahan tietty voisi kehitellä tarinoita vaikka ylettömästä karkkimässäilystä mahan syyksi, mutta ehkei sekään kovin pitkään menisi läpi.

Toissailtana opin myös läksyni: pidä aina raskaana olevalle naiselle riittävästi ruokaa saatavilla jääkaapissa. Auttaa välttämään tietynlaisia, noh... kriisejä. Eikä kenenkään tarvitse lähteä puoliltaöin hakemaan makkaraperunoita grilliltä.

Itse käväisin tänään ensimmäistä kertaa moneen vuoteen uimahallissa uimassa. En olisi muuten saanut tätä nytkään itsestäni irti, mutta löysin laatikon pohjalta liikuntaseteleitä, jotka menevät vuoden vaihteessa vanhaksi. Pihi mies on pihi mies. Olihan se hieman nolo kokemus kun vanhat eläkeläispatut vetivät moninverroin pitempiä matkoja, ja ohitelivat nuorta vätystä tasaisin väliajoin. Harjoituksella tästäkin kait selviää, ehkä täytyy ottaa tällä viikolla joku toinen päivä uusiksi.

Erilaiset pikkujoulut

Eiliset pikkujoulut eivät menneet aivan suunnitelmien mukaisesti. Koskapa ne tosin menisivätkään, mutta tällä kertaa kyse ei ollut humalaisesta örvellyksestä, vaan yltiötarkasta työterveyslääkäristä.

Mulla on parin viikon ajan ollut oikeastaan jatkuvaa lievää päänsärkyä. Eilen aamulla sain siitä tarpeekseni, ja soitin ajan työterveyteen. Pääsin lääkärille yhden aikaan päivällä, ja ajattelin saavani reseptin halvempaan Buranaan ja jotain jumppaohjeita. Lääkäri oli kuitenkin toista mieltä, ja päätti lähettää mut välittömästi Taysiin neurologin päivystykseen.

Taysissa menikin sitten koko ilta mukavasti, hotellivaraus piti peruuttaa ja pikkujoulutkin jäivät väliin. Verikokeiden ja pään varjoainekuvausten jälkeen pääsin lähtemään kotiin yhdentoista maissa illalla. Siinä meni koko päivä syömättä (vähemmästäkin tulee päänsärkyä), ja Enninkin juhlat jäivät juhlimatta. Halvemmaksihan tämä tietty tuli, eikä ole ainakaan after-pikkujoulupäänsärkyä nyt ;) Ennillä sitä nyt ei toki olisi ollut muutenkaan. Nuppikin todettiin lopulta suhteellisen normaaliksi, neurologi epäili säryn sijainnin perusteella että saatan purra tiedostamatta hampaita yhteen, mikä voisi aiheuttaa vastaavaa kipua. Käynti hammaslääkärille siis seuraavana vuorossa.

Sairaalan hirvittävän rumat paidat ovat muuten aika comfyja, melkein teki mieli napata yksi mukaan kotiin lököttelypaidaksi. 

Eilisen makuupaikka. Miten mua pitemmät ihmiset mahtuvat noihin sänkyihin?

Itsenäisyyspäivää vietämme tänään Ennin serkunpojan 6-vuotissynttäreillä. Ostimme porukalla muksulle lahjaksi Lego City -sarjan paloasemapaketin. Toivottavasti kelpaa. Mulle on tullut jonkinlainen katkeruus siitä, ettei mulla ollut mukulana koskaan Legoja. Jos meille syntyy poika niin se ainakin saa riittämiin Legoja lahjaksi. Ja jos ei sille kelpaa, niin isi voi leikkiä turhaksi jääneillä :)

Meillä on Ennin kanssa molemmilla jotenkin vahva tunne että lapsi on poika, vaikka ihan puhdasta arvailuahan se on ollut. Vielä saa hetken aikaa odotellakin ennen kuin sukupuolen pystyy ultrasta arvioimaan. Nykyäänhän kai lähes kaikki haluavat arvion kuulla... Miten muilla on käynyt, ovatko omat ennustukset vauvan sukupuolesta pitäneet paikkansa?

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Mahotonta meininkiä

Alkuperäinen suunnitelmani blogin suhteen oli päivittää tänne lähinnä odotusajan tuntemuksia ja ajatuksia miesnäkökulmasta. Olen kuitenkin vähitellen huomannut, että raskaus etenee yllättävän hitaasti. Alkujännityksen jälkeen fiilikset ovat päivästä toiseen olleet suunnilleen samanlaiset, eikä mitään näkyvää etenemistä muutenkaan ole hetkeen tullut. Jatkuva raskausraportointi tuntuu näin ollen kohtuullisen mahottomalta meiningiltä. Kirjoittamisväliä täytyy siis joko harventaa, tai ottaa käsittelyyn myös muita päivän aikana mieleen juolahtavia asioita. Katsotaan kuinka käy. :)

Ensimmäinen tunnepitoinen vastaanotto raskausuutiseen on bongattu! Enni matkasi eilen pomonsa kyydissä työpaikalle, ja kertoi matkalla olevansa paksuna. Pomo oli purskahtanut välittömästi itkuun. En sitten tiedä olivatko kyyneleet ilosta vai surusta, mutta oli kuitenkin hauska kuulla välillä tällaisistakin reaktioista. Itse kerroin myös ystävälleni Mimmille eilen - kommentti oli "Eikä! Miks kaikki vaan lisääntyy." Tosi tsemppaavaa... Muuten oli vallan mukava päivä; kävin ensimmäisellä varsinaisella terapeuttikäynnillä heti aamusta. Kokemus oli yllättävän positiivinen, mikä on vallan hyvä asia, sillä tätä pitäisi nyt jatkaa vähintään vuoden ajan eteenpäin.

Joulun odotus on nyt myös virallisesti avattu. Ennillä on suklaakalenteri, ja mä tyydyn tarkistamaan Aamulehden kalenterin arpanumerot aamuisin. Yksi perinne toki on jatkunut jo vuosikausia:

The Joulukalenteri on ollut jo pitkään ohittamaton osa joulukuun aamuja. Sarja on toki huisin korni ja biisit ovat kohtuullisen puuduttavia, mutta jotain hyväntahtoisen kotikutoista ja mieltälämmittävää tässä kuitenkin on. Seikka on saletti. Sarjan hengessä kävin eilen penkomassa kellarista suuren joulukoristelaatikon, jotta Enni saa alkaa toteuttamaan itseään. Laatikossa oli myös nippu käyttämättömiä joulukortteja, joten tänä vuonna sääsytään niiden ostamiselta.

Suuri joulukoristelaatikko

Huomenna on suunta Tampereelle Ennin kanssa. Pieni ostoskierros ensin päivällä, sitten hotelliin hieman lepäilemään ja illalla juhlimaan. Enni on menossa ystävänsä kolmekymppisille, ja mä puolestani menen tanssimaan saapastanssia työpaikan omakustanteisiin pikkujouluihin. Sitä se lama teettää. Päätimme varata hotelli Tammerista huoneen, jotta ei yötä myöten tarvitse lähteä ajelemaan väsyneenä ja pimeässä kotipuoleen.

Kivireki

Movemberin päättyminen aiheutti yllättävän reaktion. Ajoin viikseni eilen aamulla pois helpottuneena kasvatuksen päättymisestä. Yllätys oli kuitenkin suuri kun tunsin oloni täysin alastomaksi heti kun karvat olivat lähteneet. Ei niihin noin hyvin olisi saanut tottua! Enni on kyllä tyytyväinen, mutta omasta mielestäni peilikuvani näyttää nyt lähinnä pikkukakaralta. Voisi edes kompensoida tilanteen muhkealla parralla, vaan ei näillä geeneillä onnistu sekään...

Raskaus on nyt edennyt 11. viikolle, ja neuvolasta saadun oppaan mukaan muksu on siirtynyt alkiovaiheesta sikiövaiheeseen. Enni kävi tänään labrassa luovuttamassa pari pissapurkkia ja viisi putkiloa verta. Aika läjä tutkimuksia tehdään heti alkuvaiheessa. Mieluummin kuitenkin hieman ylimääräisiä kokeita, kuin jonkin tärkeän asian huomioitta jättäminen. Muuten raskaus on edelleen edennyt aika huomaamattomasti. Hedelmiä meillä kuluu varmaankin nelinkertainen määrä entiseen nähden, mutta se on oikeastaan ainoa huomattavissa oleva muutos.

Eilen poikkesin Helsingissä toista siskoani tapaamassa. Kävimme syömässä Samratissa, joka oli varsin mukava intialainen ravintola. Katkaravut kookoskastikkeessa toimivat erinomaisesti, vaikka ruoka oli yllättävän miedosti maustettu. Ilta oli ehkä jonkinasteista terapiaistuntoa perhepiirissä, sillä olemme systerin kanssa molemmat kärsineet viimeisen vuoden sisällä erilaisista ahdistus- ja paniikkioireita. Jos alkaa mulla helpottamaan niin hällä tuntuis touhu edelleen olevan aikamoista kivireen perässävetoa. Toivottavasti apu tilanteeseen löytyy pian.

Kävimme myös oluella Teerenpelissä, ja siellä leppoisamman keskustelun lomassa livautin myös vauvauutisen systerille. Hän suhtautui siihen totutun rauhallisesti, mutta oli ehkä ensimmäinen joka asiasta näytti yllättyvän. Kysyipä vielä oliko uutinen "toivottu". Ehkä musta ei ole aina välittynyt sellaista perheenperustajakuvaa, mutta pidin silti kysymystä hieman outona. Noh, toivottu ja suunniteltu raskaus kuitenkin on, joten jostain se pesänrakennusvietti on muhunkin iskeytynyt.

Matka takaisin maakuntiin hoitui mukavuushakuisesti ExpressBusilla. Humalaiset Tallinnasta palaamassa olleet tamperelaiset tosin hievan latistivat matkanautintoa. Edellä oleva nainen lisäksi kuorsasi koko matkan kuin moottorisaha. Luulin että vain me miehet pystymme sellaiseen jyrinään. Expressillä pääsin kuitenkin suoraan kotipaikkakunnalle; Onnibusin kyydissä olisin joutunut seikkailemaan vielä Tampereelta kotiin erillisellä bussilla tai Ennin kyydillä. Vaan olisi se Onnibus kyllä ollut hurjasti halvempi...

Bussimatkan viihdykettä. Edellinen lukukerta taisi olla joskus lukiossa reilu kymmenen vuotta sitten. Maistuu nyt huomattavasti paremmin kuin teinivuosina.